Viime syksynä uskaltauduin mukaan kirjoittajapiiriin. Kurssiesitteessä nimittäin luki: "Matalan kynnyksen ryhmä" ja se innosti minutkin mukaan. Pieni porukka pysyi koko talven mukavasti kasassa ja tänään saimme käsiimme uunituoreen koosteen piirin kirjoituksista. Tuntui mukavalta.

Samasta aiheesta syntyi niin monenlaisia kirjoituksia. Välillä tekstejä luettiin suu naurussa ja välillä pyyhittiin kyyneliä silmäkulmista. Annettiin toisillemme palautetta kirjoituksista ja välillä keskustelu rönsysi kirjoitusten tiimoilta kauaksikin asiasta. Me olimme ryhmä, joka rakastaa kirjoittamista. Siitä huolimatta kirjoitusläksyt tahtoivat jäädä viime tippaan. Tai ehkä odotimme vaan sitä oikeaa mielentilaa, jolloin syntyy hyviä kirjoituksia.

Hersyviä novelleja, runoja rakkaudesta tai aivan arkisista asioista, mielipidekirjoituksia, muistelmia, tekstejä laidasta laitaan. Ja kun otetaan mukaan savon murteen sutkaukset, niin hauskuutta riittää.

Kurssin myötä kirjoitusintoa on riittänyt myös terapeuttiseen kirjoittamiseen. Miten helpottavaa on saada kirjoitettua ahdistavista asioista ja ikään kuin käsitellä kyseiset asiat loppuun. Työpaikallani en tullut kuulluksi, mutta nyt olen kirjoittanut kaikki ikävät kokemukseni ja katse on kohti parempaa tulevaisuutta.

Myös oman lapsuuden muisteleminen on ollut aihe tarttua kynään. Isäni kuoltua jä vielä paljon kysymättömiä kysymyksiä ja nyt niitä ei voi enää kysyä. Ehkä omat lapseni osaavat joskus arvostaa tarinoitani lapsuuteni ajalta. Ajalta, jolloin maitoa ostettiin hinkkiin tai myytiin pusseissa. Tai ajalta, jolloin kotona ei ollut autoa, puhelinta tai mikroaaltouunia.