Tänään on kulunut kolme vuotta isäni kuolemasta. Aika on kulunut nopeasti ja hitaasti. Kaikki viimeisen yön tapahtumat ovat edelleen kirkkaana mielessäni. Viimeinen käden puristus ja lopulta viimeinen henkäys ja isä oli poissa. Ensimmäinen todella läheinen ihminen oli pois.

Tyhjyys, on kai sana, joka tulee ensimmäisenä mieleen tuosta hetkestä. Ei siihen voinut valmistautua mitenkään, vaikka isä sairastikin lähes kuusi vuotta parantumatonta syöpää.

Kuuteen vuoteen sisältyi paljon toiveita ja pettymyksiä taudin edetessä vääjäämättömästi. Kuitenkin elämää oli jatkettava. Sairaus tavallaan yhdisti isää ja minua. Saadakseni isän ajatukset pois sairaudesta, vein hänelle vanhan kartan kotipaikkakunnalta. Ja isä alkoi muistella nuoruuttaan. Hän numeroi kaikki kartalla olevat talot ja selvitti ketä kyseisissä taloissa hänen nuoruudessaan oli asunut. Samalla paperille siirtyi hauskoja muistoja 1930-40-luvuilla eläneistä persoonallisista ihmisistä. Minä toimin puhtaaksikirjoittajana, tietokoneelle tallentajana ja kartan skannaajan. Työn valmistuttua isä jatkoi innostuneena sukututkimuksen parissa ja lopulta hän kirjoitti lapsenlapsilleen muistelmia valokuvien kera.

Sitten sairaus vei voiton ja minun tehtäväksi tuli äidin jaksamisen pönkittäminen, sillä äiti hoiti isääni kotona. Viimeiset kuusi viikkoa äiti hoiti isää sairaalassa. Toisaalta minun piti olla vahva myös siksi, että minulla on kolme tytärtä. Elin välitilassa, aina valmiina ryntäämään johonkin.

Lähes kaksi vuotta jaksoin huolehtia muista. Hautajaiset, perunkirjoitus, auton myynti, äidin eläkejärjestelyt.... Omat tyttäret oirehtivat omalla tavallaan papan poismenon takia. Oli vaan pakko jaksaa päivä kerrallaan, yö kerrallaan. Leijona puolusti poikasiaan, siinä sai jo terveyskeskuksen ylilääkärikin kuulla arvauskeskuksen ongelmista.

Viimeisen vuoden olenkin sitten joutunut hoitamaan itseäni. Ehkä nyt on sen aika. Työpaikkakiusaaminen oli viimeinen niitti minun jaksamisen arkussa. Keskivaikea masennus, ahdistuneisuus ja työuupumus pakottivat pysähtymään.

Nyt on aikaa muistella menneitä. Isä on edelleenkin tiiviisti ajatuksissani ja välillä unissakin. Vanhat elokuvat, haitarimusiikki ja lastenlasten juksaus; puhumattakaan sähköteknisistä ohjeista ja hattivateista.