Pitkiä, lyhyitä, suoria, kiharaisia, tummia, vaaleita, värjättyjä. Mutta entäs jos ei ole lainkaan hiuksia. Silloin on kalju. Mitäs siitä, kaljupäisiä miehiä tulee usein vastaan. Mutta montako kaljupäistä naista olet elämäsi aikana nähnyt livenä? Minä olen tasan yhden itseni lisäksi.

Syitä kaljuuntumiseen voi tietenkin olla monia. Sytostaattihoitojen haittavaikutuksena on usein hiusten lähteminen, mutta yleensä hiukset kasvavat takaisin hoitojen päätyttyä.  Alopecia areata tunnetaan suomeksi paremmin nimellä pälvikalju. Nimensä mukaisesti tukka lähtee laikkuina ja saattaa kasvaa takaisin pitkänkin ajan kuluttua. Tai sitten ei, kuten minulle lopulta kävi.

Olen saanut sairauteeni jos jonkilaista hoitoa. Läiskiä on "rasvattu" linimentillä, on pistetty kortisonipiikejä ja annettu valohoitoa. Aina tukka on kasvanut takaisin, mutta joka kerta entistä harvempana. Muistan aikoja, jolloin joka aamu asettelin tukan hiuslakan avulla siten, että laikut eivät näkyisi. Mutta näkyiväthän ne. Sitten oli jo mietittävä tuulen suuntaa ja kummalla puolella katua kannattaisi kulkea. Ja tukka vaan lähti lähtemistään.

Lopulta oli pakko hankkia peruukki. Onneksi siihen sain maksusitoumuksen paikallisesta terveyskeskuksesta. Varasin ajan peruukkiliikkeeseen. Oli todella iso kynnys mennä sinne. Ensimmäistä peruukkia sovitettiin päähän. Peilistä tuijotti "karvalakkipäinen ilmestys", mihinkä minä olinkaan joutunut, ajattelin. Onneksi nuori myyjä kertoi, että peruukki sitten laikattaisiin minulle sopivaan muotoon ja ohennettaisiin sieltä ja täältä. Aika nopeasti sitten löytyikin minun tyyliini sopiva peruukki. Leikkauksen jälkeen peilistä tuijotti uusi minä.

Kotiin palatessani vastaanottojoukot olivat heti eteisessä vastassa. Ensimmäinen kommentti oli raikuva nauru. Siitä alkoi peruukkipäinen elämäni. Kaikkein vaikeinta oli se, kun peilistä tuijotti vastaan outo ihminen. Parissa viikossa siihenkin alkoi tottua. Useimmat tutut ihmiset kulkivat ohitse minua tuntematta. Entinen työkaveri luuli puoli vuotta, että olin hankkinut uudet silmälasit. Yllättävää oli kuitenkin se, että sellaiset ihmiset, joita en ollut vuosiin tavannut, tunsivat minut heti uudesta lookistani huolimatta.

Ensimmäinen työpäivä alkoi bussikuskin kajoituksella:"oot ihan eri näköinen kuin ennen". Taatusti kuului bussin perälle asti. Työpaikalla miespuolinen kaveri totesi, että "sullahan on uus pää".  Siitä se lähti ja kuukauden kuluttua olin jo itsekin sitä mieltä, että turhaan minä niin kauan aikaa pelasin hiuslakan kanssa.

Toki itsetuntoni ei ole vielä niin korkealla, että kehtaisin mennä esim. uimahalliin ilman peruukkia uimaan. Ja peruukki taas ei tykkää uimahallin saunasta. Muitakin ongelmia on, nimittäin vesisateella tukkani ei ime pisaraakaan, vaan vesi valuu nopeasti niskaa myöden paidan alle. Minusta on tullutkin sateenvarjofani. Toisaalta tukkani lämmittää pakkasella niin hyvin, että korvaläpat riittävät korvaamaan pipon.

Harva osaa arvata, että tukkani ei ole aito. Se on helppohoitoinen ja nuorekkaan oloinen. Mutta kyllä minä siitä huolimatta tahtoisin oman tukkani, kulmakarvani ja silmäripseni takaisin.