Alakulo nostaa taas päätään. Terapiassa keskustelimme yksinäisyydestä ja oman itseni löytämisestä. Miksi minä, joka olen selvinnyt lasteni allergioista, syöpäepäilyistä, masennuksista, ruokavalioista, läheisen itsemurhasta ja toisen hukkumisesta, isän syövästä jne, en osaa pitää itsestäni huolta ja pitää puoliani. Jos kyse olisi tyttäristäni, taistelisin kuin naarastiikeri, mutta kun kyse on itsestäni, lamaannun ja toiset kävelevät yli.

On ikävää huomata, että ystäviksi luulemat henkilöt, ovatkin käyttäneet minun avuliaisuuttani hyväksi. Kun nyt itse olisin kuulijan tarpeessa, niin "ystävät" ovat kadonneet kuin pieru saharaan. Tai sitten he jatkavat entiseen malliin ja tuovat vaatteita korjattavaksi, kun minulla kuulemma sairaslomalla on aikaa. Mutta kun minä en jaksa enää.

Lasten ollessa pieniä, minä ompelin lähes kaikki vaatteet heille. Ompeleminen oli minulle harrastus ja henkireikä kaiken allergiarumban keskellä. Ompeleminen oli myös hyödyllistä, sillä sain lapsilleni yksilöllisiä ja edullisia vaatteita. Ompeleminen oli siis luvallista. Jossain vaiheessa löysin piirtämisen ihanuuden. Mutta se ei ollut mielestäni luvallista, koska se ei ollut hyödyllistä tai tuottavaa. Olinhan minä vaan kotona.

Oman itsensä löytäminen ei ole helppoa, varsinkin kun on neljännesvuosisadan laittanut kaiken muun itsensä edelle. Mitä minä haluan tulevalta elämältäni ihan aikuisten oikeesti? Mistä minä löytäisin ne kynnet, joilla voisin pitää myös omia puoliani? Ottaisin hyviä vinkkejä oikein mielelläni vastaan.

Olen onnellinen siitä, että lopulta uskalsin hypätä pois oravanpyörästä eli irtisanoutua työstä, jossa en tullut kuulluksi vaan päinvstoin syyllistetyksi, etten edes halua noudattaa yhteisesti sovittuja sääntöjä. Minä, todellinen pilkun viilaaja ja täydellisyyden tavoittelija!

Mitä enemmän ikää kertyy, sitä vähempään elämässäni tyydyn. En kaipaa mainetta ja mammonaa, vaan pieni on kaunista. Kirpparilta ostetut 3 euron verhot ovat ihan jees makuuhuoneen ikkunassa.